Syntiä pyhää ortodoksista kristillistä toivoa vastaan

 

 

Kuinka teemme syntiä pyhää kristillistä toivoa vastaan?

Pyhän kristillisen toivon mukaan, eli sen mukaan, mikä   tulee meille  Jumalalta ja mitä   Jumala on meille luvannut, me teemme syntiä:

- Epätoivoisesti

- Epäluottamus

- Toiveikkaalla toivolla

- Väärä luottamus

  Epätoivoisesti

  Epätoivo on kaiken toivon menetystä, tai pikemminkin pyhän kristillisen toivon täydellistä katoamista!

  Jos me tahallaan ja tietoisesti uskomme, että emme pelastu ja että meitä odottaa ikuinen tuomio, olemme kauheassa tilassa, toisin sanoen epätoivon tilassa.

  Epätoivo voi jatkua:

  Meille, joiden on velvollisuus toivoa

  Asia, jota meidän on toivottava

  Jumalassa, keneen ja johon meidän on toivottava

  Meille, joiden on velvollisuus toivoa

  Meillä ei ole omaa valtaamme työskennellä oman pelastuksemme puolesta!

  Siksi emme voi yksin tehdä mitään hyvää, voittaa kiusausta, välttää pahaa, paeta ikuista tuhoa tai saavuttaa ikuista autuutta. Kaikki voimamme tulee Jumalalta, ja siksi meidän on suunnattava katseemme Jumalaan.

  Jumala haluaa meidän pelastuvan ja siksi antaa meille tarvittavan armon ja voiman, jolla voimme saavuttaa tämän. Emme saa epäillä tätä Jumalan toivetta, sillä jos hyväksymme ja käytämme tätä armoa ja voimaa, tulemme varmasti siunatuiksi. 
  Kuitenkin, jos me tahallamme epäilemme, ettemme tällä annetulla armolla ja voimalla voi saavuttaa pelastustamme, joudumme epätoivon tilaan. Tässä tapauksessa epätoivo ulottuu meihin itseemme, koska me tahallamme uskomme, että edes Jumalan avulla emme voi tehdä mitään pelastuksellemme. Tekemällä niin teemme vakavan synnin ja osoitamme ylpeyttämme, emme nöyryyttä.

  Ylpeyden suhteen, kun olemme nöyriä pyhän kristillisen uskon kautta, meillä on todellinen tuntemus Jumalasta ja suuruudestamme ja tiedämme, ettemme voi itse tehdä mitään pelastukselle tarpeellista, eli tiedämme, että ilman Jumalan apua emme voi omin voimin välttää sitä, mikä johtaa meidät ikuiseen tuhoon. Jos olemme nöyriä, meidän ainoa huolemme on, käytämmekö vastaanottamamme Jumalan armoa ja voimaa oikein. Tämä huolemme on pelastava, koska se suojelee meitä laiskuudesta ja rohkaisee meitä käyttämään täysimääräisesti saamaamme armoa.

  Asia, jota meidän on toivottava

  Epätoivo voi ulottua siihen, mitä meidän pitäisi toivoa!

  Olemme velvollisia ja voimme toivoa iankaikkista autuutta ja sen toteutumiseen tarvittavaa, eli olemme velvollisia toivomaan syntien anteeksiantoa ja Jumalan armoa. Jos jostain syystä menetämme kaiken toivomme pelastua emmekä enää toivo syntien anteeksiantamusta, vaipumme epätoivoon.

  Näistä syistä Kain ja Juudas Iskariot joutuivat epätoivoon. He ajattelivat, että heidän syntinsä oli niin suuri, ettei sitä voitu antaa anteeksi. Kuinka epäviisas ja jumalaton heidän ajatuksensa olikaan. He ajattelivat, että syntien suuruus ja moninaisuus voisivat tuhota Jumalan voiman, hyvyyden ja uskollisuuden.

  On todellakin totta, että se, joka pysyy katumattomassa sydämessä, ei voi odottaa anteeksiantoa. Päinvastoin, se, joka on katuva ja joka käyttää Herran määräämiä sakramentteja, voi ja hänen tulee toivoa, että Jumala antaa hänelle anteeksi, vaikka hän on tehnyt suuren ja ankarasti syntiä. Se, joka ei toivo, että Jumala antaa hänelle anteeksi, huolimatta siitä, kuinka paljon hän on syntiä tehnyt, vaipuu epätoivoon.

  Lisäksi monilla ei ole toivoa Jumalan armoon, ja he ovat siksi vaipuneet epätoivoon. Tähän ryhmään kuuluvat ne, jotka eivät enää saa pyhältä kirkolta tiettyjä armon välineitä, nimittäin katumus- tai tunnustussakramenttia ja kaikkein pyhimpää alttarin sakramenttia tai Herran ruumista sanoen, ettei se hyödytä heitä, koska he ovat jo täysin hukassa.

  Ne, jotka eivät enää halua rukoilla, ovat myös epätoivossa, koska he ajattelevat, ettei rukous auta heitä ollenkaan, kaikki siksi, että Jumala ei vastaa syntisten rukouksiin. Kukaan ei saa laiminlyödä rukousta, koska se on ehdottoman välttämätöntä katumukselle, ja ilman rukousta syntisen kääntymystä ei voida odottaa.

  Jumalassa, keneen ja johon meidän on toivottava

  Epätoivo voi ulottua myös Jumalaan, johon ja johon meidän on toivottava!

  Näihin kuuluvat ne, jotka eivät tunnusta, että Jumalalla on voima ja tahto antaa anteeksi heidän syntinsä. Se, joka luulee, että Jumala ei voi tai ei halua antaa anteeksi syntejään ja että hänet on jo hylätty, on täydellisessä epätoivossa. Sellaisenaan hän tekee syntiä, koska hän ei tunnusta Jumalan kaikkivaltiutta ja hyvyyttä. 
  Tahallinen epätoivo on aina yksi vakavimmista synneistä ja tuo meille ikuisen tuhon. Epätoivon tilassa oleva hylkää kaikki varoitukset ja pysyy synnissä, ja kaikki keinot parantaa hänen tilaansa ovat turhia. 
  Epätoivo usein saa ihmisen luopumaan kaikista intohimoistaan ​​ja kasaa siten synnin synnin päälle. Tällainen henkilö uskoo, ettei hänelle ole apua, ja jatkaa syntiä ajatellen, että hän on jo kirottu. Epätoivo johtaa usein itsemurhaan. Meillä on tällainen esimerkki Juudas Iskariotissa, joka hirtti itsensä epätoivoisena, koska hän ei uskonut Herran armoon ja armoon.

  Jotta vältymme joutumasta tähän kauheaan tilaan, meidän on varottava ahneutta vastaan. Kaikki, jotka ahneesti joutuvat syntiin ja joita eivät vaivaa pahimmat syntinsä, tulevat ennemmin tai myöhemmin siihen pisteeseen, että he eivät usko kääntymyksen mahdollisuuteen tai Jumalan armoon ja ovat sellaisenaan ikuisesti eksyksissä. Siksi meidän on elettävä Jumalan pelossa ja vältettävä kaikkea syntiä, erityisesti vakavaa syntiä, hinnalla millä hyvänsä. Kuitenkin, jos teemme vahingossa vakavan tai anteeksiantavan synnin, meidän on välittömästi tehtävä vakava parannus vapauttaaksemme itsemme pelastuksemme uhkaavasta vaarasta.

  Epäluottamuksella

  Toinen synti pyhää kristillistä toivoa vastaan ​​on epäluottamus, joka näkyy siinä tosiasiassa, että emme luottavaisesti toivo siihen, mikä tulee Jumalalta, eli siihen, mitä Jumala on luvannut!

  Epäluottamus voidaan luokitella jonnekin pyhän kristillisen toivon ja epätoivon väliin, ja se on pohjimmiltaan epävarma toivo. 
  Jos epäluottamus ulottuu Jumalaan, toisin sanoen jos epäilemme, antaako Jumala syntimme anteeksi ja antaako meille pelastukseen tarvittavan armon, niin olemme täysin syntiä, koska tällainen epäilys loukkaa Jumalaa, joka lupasi autuuden ja keinot, joilla se voidaan saavuttaa.

  Kun epäluottamuksemme ei ulotu Jumalaan vaan itseemme, eli kun tunnemme levottomuutta, koska pelkäämme, ettemme käytä pelastuksen armoa hyödyllisesti, tai ettemme heikkoutemme ja epäjohdonmukaisuutemme johdosta kestä vanhurskautta loppuun asti, niin se ei ole syntiä, sillä meidän ei pidä luottaa itseemme ollenkaan, vaan meidän on luotava Jumalaan. Tämä epäluottamus syntyy heikkoudestamme ja sitä pidetään hyvänä, koska se saa meidät luottamaan vain Jumalan armoon ja elämään nöyrästi pelastuksemme saavuttamiseksi.

  Toiveikkaalla toivolla

  Kolmas synti pyhää kristillistä toivoa vastaan ​​on julmuus, ja sen tekevät ne, jotka väärinkäyttävät Jumalan lupausta, jolla pyhä kristillinen toivo lepää, ja jotka syntiä tekevät, koska Jumala on luvannut anteeksiannon, eli ne, jotka viivyttelevät kääntymystänsä, koska he tietävät, ettei Jumala koskaan pidätä heiltä armoaan.

  Yrittäjä uskoo, että Jumala on äärettömän ystävällinen ja armollinen eikä halua syntisten kuolemaa. Hän uskoo, että suurimmatkin syntiset löytävät armon Jumalasta ja että hän voi tehdä syntiä niin paljon kuin haluaa, koska Jumala antaa hänelle kaiken anteeksi.

  Lisäksi hautausurakoitsija uskoo olevansa suuri hölmö, jos viettäisi parhaat vuodet ankarassa katumuksessa ja väittää yrittävänsä kääntyä myöhemmin, eli kun hän on vanhempi ja taipuvaisempi siihen. Hän sanoo, että Jumala on kärsivällinen ja ottaa hänet vastaan, kuten oikeakätisen varkaan Golgatalla, ja antaa hänelle armon, kun hän on kuolinvuoteellaan.

  Näin ajattelee ja puhuu röyhkeä ihminen, jolle Jumalan armo ja kärsivällisyys, jonka tulisi olla hänen pyhän kristillisen toivonsa ja parannuksensa syynä, palvelee hänen sokeutessaan synnille ja sinnikkyydessään.

  Ylimielisyys on syntiä ja jokaisen tuomion arvoista, koska se käyttää häpeällisesti Jumalan armoa ja kärsivällisyyttä. Ihmisen tulee toivoa syntien anteeksiantoa vain, jos hän vilpittömästi kääntyy ja katuu.

  Jumala lupasi syntien anteeksiannon vain niille katuville syntisille, jotka ovat vakavasti päättäneet parantaa elämäänsä, minkä Herra vahvistaa:   "Jos jumalaton kääntyy pois kaikista synneistä, joita hän on tehnyt, ja pitää kaikki minun säädökseni ja tekee sitä, mikä on oikein ja vanhurskasta, hän totisesti elää eikä kuole"   (Hesekiel 18:21).

  Päinvastoin, Jumala ei luvannut syntien anteeksiantamusta niille syntisille, jotka eivät päättäneet parantaa elämäänsä, vaan uhkasi heitä iankaikkisella tuomiolla, kuten evankelista Luukas vahvisti:   "Lisäksi, ellette tee parannusta, niin te kaikki myös hukkutte"   (Luuk. 13:5).

  Jumalalla on paljon kärsivällisyyttä syntistä kohtaan, mutta kuinka kauan Hän odottaa häntä ja kuinka paljon aikaa Hän on asettanut hänelle katumiseen, Hän ei ole paljastanut. Hän on vain paljastanut, että hänen armoaan väärinkäyttäjät hukkuvat ikuisesti, minkä vahvistaa Jumalan viisaus:   "Kuinka usein olen kutsunut sinua, mutta sinä kieltäydyit; olen ojentanut käteni, eikä kukaan ole ottanut sitä huomioon. Mutta sinä olet hylännyt kaikki neuvoni etkä ole kuunnellut nuhteluani; sen tähden minäkin nauran sinun tuhollesi; a kun tulee sinulle myrsky, ja pilkkaa sinua myrskyssä, tuho valtaa sinut kuin pyörretuuli, kun ahdistus ja tuska kohtaavat sinua"   (Sananl. 1:24-27).

  Yrittäjä, kuten mikä tahansa muukin syntinen, joka jatkuvasti väärinkäyttää Jumalan kärsivällisyyttä ja armoa tai joka jatkuvasti lykkää kääntymystänsä, päätyy helvettiin tuomittujen joukkoon, minkä Pyhä Henki vahvistaa Sirakin mukaan:   "Älä sano: 'Olen tehnyt syntiä, entä sitten!" sillä Herra osaa odottaa, älä luota anteeksiantoon niin paljon, että kasat syntiä synnin päälle. sillä armo ja viha on hänen kanssaan, ja hänen vihansa lankeaa syntisten päälle, äläkä viivytä päivästä toiseen, sillä hänen vihansa leimahtaa äkillisesti, ja sinä hukut koston hetkellä.   (Sir 5:4-7).

  Väärällä luottamuksella

  Neljäs synti pyhää kristillistä toivoa vastaan ​​on väärä luottamus, jolloin ihminen toivoo, että Jumala antaa hänelle sen, mitä hän on luvannut jollain muulla tavalla kuin hän antaa sen muille!

  Sellainen ihminen tekee pahasti syntiä ja kuluttaa Jumalaa, koska hän haluaa saavuttaa jotain luonnottomin keinoin. Hän odottaa Jumalan antavan hänelle sen, mitä hän haluaa ja tarvitsee, ihmeen tai muun poikkeuksellisen keinon avulla.  
  Esimerkki väärästä tai valheellisesta luottamuksesta on se, kun sairas ihminen, joka odottaa Jumalan palauttavan terveytensä ihmeellisesti, kieltäytyy lääkäristä ja tarvitsemastaan ​​lääkkeestä.

  Lisäksi väärä luottamus olisi olemassa myös, jos ihminen altistaisi itsensä tarpeettomasti fyysiselle ja henkiselle vaaralle ja luottaisi siihen, että Jumala suojelee häntä vahingoilta erityisellä suojalla!

  Henkilö, joka huolimattomasti ja kevytmielisesti altistaa itsensä synnin mahdollisuudelle, tekee syntiä väärällä luottamuksella. Sellainen, joka seurustelee jumalattomien ihmisten kanssa ja osallistuu irstaileviin tai moraalittomiin juhliin ja lukee harhaoppisia ja uskottomia kirjoja, toivoo, että Jumala suojelisi häntä vaaralta. Hän kuitenkin unohtaa, että ilman äärimmäistä tarvetta Jumala ei koskaan tee ihmettä, ja siksi hänen luottamuksensa Jumalaan on väärä ja täysin syntinen.

  Väärä luottamus on myös sitä, kun ihminen uskoo voivansa omin voimin välttää synnin, tehdä hyviä ja ansiokkaita tekoja ja pelastua ilman Jumalan armon apua!

  Tällaisella valheellisella luottamuksella ihminen ei tee syntiä vain pyhää kristillistä toivoa vastaan, vaan myös pyhää kristillistä uskoa vastaan, joka sanoo, että Jumalan armo on välttämätön jokaiseen ihmisen hyvään tekoon ja ettei ihminen yksin voi tehdä mitään pelastukselleen, minkä Herra vahvistaa:   "Sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään"   (Joh. 15:5).

  Ihminen tekee syntiä väärällä luottamuksella, vaikka hän pitää iankaikkista autuutta Jumalan lahjana ja elää siinä toivossa, että hän saavuttaa sen ilman hänen osallistumistaan!

  Pyhä katolinen usko opettaa, että Jumala loi ihmisen ilman hänen osallistumistaan ​​ja ilman hänen ansioitaan ja että Hän ei pelasta eikä voi pelastaa samaa ihmistä ilman hänen osallistumistaan ​​ja ilman hänen ansioitaan.

  Siksi ihmisen on turvattava pelastuksensa hyvillä teoilla, ja vain tällä tavalla on hänelle avoin pääsy Jumalan valtakuntaan. Joka laiminlyö pelastuksensa ja toivoo ikuista autuutta, hänellä on väärä luottamus, joka on täysin väärä ja joka vastustaa Jumalan asettamaa pelastusjärjestystä.

  Lisäksi henkilöllä, joka odottaa syntien anteeksiantoa lakkaamatta tekemästä syntiä, on myös väärä luottamus!

  Tällaisen miehen tunnustuksesta puuttuu todellinen ja vilpitön parannus ja hyvä ja luja päätös parantaa hänen elämäänsä. Tällaisella miehellä ei ole lujaa päätöstä hylätä pahoja ja syntisiä tapojaan, eikä hänellä ole voimaa palauttaa muiden omaisuutta, jonka hän on vieraantunut. Hän asettaa lujan toivon tunnustukseensa ja uskoo, että Jumala antaa anteeksi hänen syntinsä vain, jos hän löytää papin, joka vapauttaa ne. Sellainen ihminen erehtyy suuresti, koska kunnes olosuhteet, joissa Jumala antaa synnit anteeksi, täyttyvät, hänen luottamuksensa on väärä ja vaarallinen, ja hän pysyy synnissä ja jos hän ei todella parane, niin hän hukkuu ikuisesti.

  Samoin petetään ihmistä, joka luottaa tiettyihin hartauksiin, rukouksiin, anteeksiantoon ja siunattuihin asioihin toivoen, että nämä asiat takaavat onnellisen ja siunatun kuoleman, jos hän ei tee parannusta ja parannusta elämänsä aikana.

  Tässä väärässä luottamuksessa sellainen henkilö unohtaa sen tosiasian, ettei hänellä ole mahdollisuutta turvata onnellista ja siunattua kuolemaa niin kauan kuin hän on kuolemansynnissä. Vain sellaisella, joka ei ole kuolemansynnissä ja joka luottaa Jumalaan ja tekee ahkerasti hänen pelastuksensa, on pyhä kristillinen toivo ja hän voi jonakin päivänä elämänsä lopussa sanoa apostoli Paavalin esimerkin mukaisesti:   "Minun vereni on jo vuodatettu Jumalan kunniaksi, kuolemani aika on lähellä. Olen taistellut hyvän taistelun, olen varjellut uskoni puolestani. vanhurskauden, jonka Herra, vanhurskas tuomari, antaa minulle sinä päivänä, eikä ainoastaan ​​minulle, vaan myös kaikille, jotka ovat ikävöineet hänen ilmestymistään."   (2 Tim 4:6-8). Amen !